Miina ja Oskari - Tarvolan nuoria

Miina ja Oskari vihittiin 5. toukokuuta 1904. Ainakin Miinan viimeisin tiedossa oleva (rippikirja 1903) asuin- ja samalla piikomispaikka on vuonna 1903 ollut Tarvolan kylässä Annolan talossa, joten voisi olettaa heidän myös tavanneen Tarvolassa, ehkäpä tanssien lomassa.

Tarvolan nuorison seurustelutavoista ja avioitumisesta tuohon aikaan on olemassa opettaja Hannulan kirjoitelma, jossa hän kuvaa ja kertoo miten tarvolalaiset nuoret viettivät vähäistä vapaa-aikaansa ja millaisia mahdollisuuksia heillä oli tavata samanikäisiä tovereitaan. Niinpä on helppo kuvitella, miten Annolan 20-vuotias Miina-piika ja 18-vuotias talokkaanpoika Oskari Kivikankaasta ovat olleet mukana Tarvolan nuorten riennoissa, joihin kaikki nuoret rippikoulun käytyään saivat osallistua omasta tai vanhempien varallisuudesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Leikkiä ja laulua

Nuorilla oli tapana kokoontua kesäiltaisin ja pyhisin jossakin järvenrannan rantatöyrällä, Tarvolanniemen kärjessä tai ’Herrain lystipaikalla’ Haaponiemessä. Siellä leikittiin ja laulettiin, mentiin parimarssia, hypättiin leskistä ja joskus juotiin tyttöjen keittämää kahvia tai muuten vaan tarinoitiin. Veneellä souteleminen järvellä oli suosittua. Ja milloin ei muuta sopivampaa ollut, kokoontuivat kylän pojat ylikaivolle, eikä aikaakaan, kun kylänraitilla kuningaspallon peluu oli täydessä vauhdissa.

Laasa-Heikin tupa

Talvella ja kylminä vuodenaikoina suuren kylän nuorisolla oli vaikeuksia löytää yhteisiä illanviettopaikkoja, joissa olisi ollut mahdollista tavata ikätovereita ja viettää arki-iltoja työpäivän päätyttyä. Koko kylässä oli vain yhdellä tytöllä oma kammarinsa ja pojista ei ainoallakaan, eikä siinä kammarissa olisi aina voitu olla eikä sinne suuren kylän nuoret olisi mahtuneetkaan. Toisaalta Tarvolan kylän asukkailla, sekä nuorilla että ikääntyneemmillä, oli yleinen tapa käydä usein toisiaan tapaamassa ja naapureissa iltaa istumassa ja tarinoimassa, eikä näihin vierailuihin tarvittu eikä odotettu kutsua.

Yleisimmin käytetty kokoontumis- ja kyläilypaikka oli Laasa-Heikin avara tupa. Heikki Laasanen (1870-1934) oli ollut siirtolaisena Ameriikassa ja oli verraton tarinoiden ja juttujen kertoja, jonka kertomukset kyläläiset luokittelivat emävaleiksi. Hänellä oli kuitenkin pitkinä talvi-iltoina erittäin hyvä kuuntelijamenestys.

Laasa-Heikin talon peräkammarissa asui ennen ensimmäistä maailmansotaa, Tarvolan suurten metsänhakkuiden aikaan, Schauman-yhtiön pomo Emil Grankvist – Iso-Eemeli -, joka oli rehellisyytensä ja oikeamielisyytensä vuoksi harvinaisen hyväksytty ja kunnioitettu henkilö. Hän oli ollut Laasa-Heikin kanssa Ameriikassa samalla työmaalla ja he olivat vanhoja tuttuja.

Iso-Eemeli oli oman kertomuksensa mukaan vuosikymmeniä Heikin kanssa kilpaa valehdellut ja vaikka hän minkälaisen tilanteen eteen Heikin johdatti, niin Heikki oli aina ollut vielä kummallisemmassa. Kerran hän sitten uskoi keksineensä valheen, jota Heikki ei voi ylittää. Hän avasi keskustelu:

’Kuumin ja pahin paikka elämässäni on ollut kun New Yorkissa annoin ensi konserttini. Ensimmäisen laulun aikana olin aivan likomärkä, mitta kyllä se sitten meni.’ Heikki kuunteli hiljaa, mutta ei sanonut, että tuohan on vales. Sehän olisi ennenkuulumaton tyylirikko! Iso-Eemeli luuli voittaneensa ja Heikin antautuneen ehdoitta, mutta mitä vielä. Heikki vaan kokosi voimiaan ja tyylitteli vastaustaan:

’Voi veikkonen, minulle kävi aivan samalla tavalla, kun minä annoin ensi konserttini New Yorkin Music Hallissa, ainakin kymmenelle tuhannelle kuulijalle. Kyllä syän hakkasi ja ääni ei tahtonut ensimmäisen laulun aikana luistaa ollenkaan ja kyllä minä hikosin julmasti, mutta kyllä se sitten meni, eikä kättentaputukset meinanneet loppua ollenkaan.’ Tällaisen tilannekuvauksen antaminen vaatii kyllä melkoista mielikuvitusta, kun tietää, että harvoille meistä on suotu vielä vähemmän musikaalista talenttia kuin Heikille. Iso-Eemeli muisteli myöhemmin, että: ’Heikki, perkeles, oli taas parempi.’

Näitä tarinoita voi kuvitella ainakin Miinan kuunnelleen ja hänen mielikuvituksensa laukkailleen, sillä olen kuullut Miinan olleen melkoinen tarinaseppo itsekin.

Tansseissa tavataan

Kylän muissakin taloryhmissä kokoonnuttiin vapaa-ajan viettoon erilaisten harrastusten parissa. Iäkkäämmät ihmiset tapasivat toisiaan jossakin tietyssä kodissa laulaakseen hengellisiä lauluja ja virsiä sekä keskustellakseen uskonnollisen elämän piiriin kuuluvista kokemuksistaan. Elettiinhän vahvalla lestadiolaisalueella.

Nuoret kokoontuivat milloin minkin harrastuksen pariin. Laulua ja soittoa, niiden kuuntelemista ja harjoittelemista, joskus näytelmän ja toisinaan kansantanhujen harjoituksia, jotka lienevät olleen näyttelemisestä kiinnostuneen Miinan mieleen.

Laajemmassa mitassa nuorison huvittelu- ja seurustelutilaisuuksia tarjoutui erikoisesti tanssipaikoilla, joita tuohon aikaan oli runsaasti. Tanssittiin riihissä, maantiellä, silloilla ja tanssilavoilla. Oli kökkä- ja talkoustanssit, naittajais- ja häätanssit sekä seurojen toimeenpanemat iltamat, jotka poikkeuksetta päätyivät tansseihin.

Tarvolan kylän nuoriso kävi säännöllisesti kirkonkylän nuorisoseuralla ja kuului sen jäsenistöönkin. Myös Karvalan ja Itäkylän seurat olivat parantuneiden kulkuvälineiden aikakaudella sellaisen matkan päässä, että sinne oli vaihtelunhaluisen helppo päästä. Sydänkesän aikana seuroilla oli 1-2 kuukauden tauko toiminnassaan, mutta silta- ja lavatanssit korvasivat menetyksen.

Lähde: http://www.lappajarvi.fi/kylat/tarvola/tarinat/hannula.htm