Heikki Erkinpoika Nurkkalan elämä aikajanana

Heikki Erkinpoika Olli, tai myöhemmin Nurkkala, oli Anna Antintytär Saariahon aviomies ja Miina Nurkkalan (aviol. Kivikangas) isä. Kuten muustakin hänen perheestään, hänestä ei ole tietoa 1903 vuoden jälkeen, jolloin hän on ollut Amerikassa. Koska hän on sieltä palannut, on ainakin toistaiseksi arvoitus kuten myös hänen oletettu ja rippikirjaan merkitty ensimmäinen Amerikanmatkansa 1890-luvun loppupuolella.

Kovin köyhää elämä todennäköisesti on ollut.

1863                  Heikki Erkinpoika Olli syntyy 22.1. perheen kuudentena lapsena (Matti, jota ei ole laskettu tähän,  oli elänyt vain 1854-56) äitinsä kotikylässä Lammilla ja asuu siellä ilmeisesti aikuisikään asti. Isä on syntynyt Ollissa.

                      Nälkävuosia

1867                  syntyy veli Elias 26.1.

1868                  veli Elias kuolee hinkuyskään 23.4.

1884                  avioon Anna Antintytär Saariahon kanssa 3.2.

                           Miina syntyy 21.11.

1886                  Hilma syntyy 28.8.

1887-88            Nurkkalan torppa - torppari

1888                  50-vuotias anoppi Liisa Matintytär kuolee 16.2.

1889                  Alma syntyy 24.4.

1890-93            Heikki Erkinpoika Amerikassa? (rippikirjan mukaan)

1893                  Julia syntyy 17.11.

1895                  Severi syntyy 19.12.

1898                  Anna Liisa syntyy 8.8.

                           äiti Anna Matintytär kuolee – asui Nurkkalan torpassa poikansa perheen kanssa

1900                  Martta syntyy 25.8.

                           Martta kuolee 3.10.

1901                  Vihtori syntyy 21.10.

1902                  Heikki Erkinpoika lähtee Amerikkaan 1.3.

                           66-vuotias appi Antti Antinpoika kuolee 14.5.

1933                  70-vuotias Heikki Erkinpoika kuolee 21.3.

(1934                 70-vuotiaan Anna Antintyttären elämä päättyy 6.12.)

Anna Antintyttären lapsuus

Anna syntyi 18. maaliskuuta 1864 Lappajärvellä talon poika Anders Anderssonin (myöhemmissä asiakirjoissa Antti Antinpoika) ja Eskelistä kotoisin olleen vaimonsa Liisa Matintyttären neljänneksi lapseksi. Kummeina olivat talonpoika Anders Olli ja vaimonsa Kaisa, jotka nimiensä perusteella saattoivat olla Annan isovanhemmat isän puolelta, sekä renki Johan Anttila ja piika Kaisa Olli – melko monta kummia, kun normaalisti kummeja oli vain kaksi.

Tuolloin Annan syntymävuonna 1864 oli Savonkylän no 6 Ollin talossa isäntänä Annan isänisä Anders Andersson, joka luultavasti oli suomenkielinen Antti Antinpoika. Antti oli naimisissa Wattuaholta kotoisin olleen, tuolloin 53-vuotiaan Kaisa Davidintyttären kanssa ja talossa asui heidän kuusi lastaan, joista vanhin oli Annan 28-vuotias isä Antti ja nuorin vain 8-vuotias Iisakki.  

Annan isä oli tuona vuonna ainoa perheellinen, jolla oli vaimonsa Liisa Matintyttären kanssa Annan lisäksi kolme lasta; 7-vuotias Liisa, 5-vuotias Maria Helena ja 3-vuotias Matti. Kaksi vuotta Annan syntymän jälkeen syntyi vielä Matilda, jota myöhemmin Tiltaksi sanotaan.

Talossa asui kaikkiaan neljä sukupolvea, joista vanhinta edusti Annan isänisän äiti Carin, joka oli jo 78-vuotias ja mukana hääräsi vielä hänen 53-vuotias kuuromykkä tyttärensä Liisa.

Nälkävuodet

Anna ensimmäisinä elinvuosina koettelivat suuret kato- ja nälkävuodet, jotka pääsivät syntymään Järviseudun yksipuolisen elinkeinorakenteen vuoksi, seutu eli lähes yksinomaan maataloudesta ja siihen olennaisena liittyneistä sivuelinkeinoista.

Viljelylle epäedulliset säät olivat koetelleet seutua jo 1850-luvulla, mutta ilmeisesti vasta vuoden 1862 kadon seuraukset olivat tuntuvat. Joka kevät maata kylvettiin suurin toivein ja odotettiin huonon onnen muuttumista. Kun vuosikymmenen pahin katovuosi 1867 tuli, oli sitä edeltänyt useita heikkoja vuosia. Tuo talvi oli kova ja kylmä ja kevättä sai odotella pitkään; vielä toukokuun 9. päivänä oli sankka lumipyry, joka kasvatti entisestäänkin korkeita kinoksia. Jäät olivat niin vahvat, että toukokuun lopulla ne kantoivat vielä hevosen. Runsaslumisesta talvesta oli seurauksena kova tulva, mikä viivästytti pelloille pääsyä. Aikaisempien katojen vuoksi siemenviljasta oli suuri puute ja vasta juhannuksen aikaan päästiin tekemään kylvöjä. Ja niinhän siinä kävi, ettei vilja ehtinyt kasvaa edes täysimittaiseksi, kun elokuun hallat tuhosivat sen suurimmaksi osaksi koko Järviseudulla. Todellinen hätä oli edessä, sillä pitäjänmakasiinit olivat jo tyhjät aikaisempien katojen vuoksi.

Uusi isäntä

Vuonna 1868 kevät antoi jälleen odottaa itseään ja sitä odotellessa Savonkylän Ollin talossa menehtyi kuukauden sisällä äiti ja poika, kun Annan isoisä, isäntänä toiminut Antti kuoli huhtikuussa ja kuukautta myöhemmin menehtyi hänen 82-vuotias äitinsä Carin. Koetteliko nälkä taloa, vai tapahtuiko jotain muuta, ainakin isännän kuolinsyy näyttää olevan sama kuin useammalla muullakin kuolleella sinä keväänä (en saa selvää- nälkä?).

Kylvöt voitiin tehdä vasta juhannuksen aikoihin ja nyt talon ohjaksiin astui 4-vuotiaan Annan isä Antti. Ilmeisesti talossa oli tehty perinnönjako vanhan isännän kuoltua ja Antista oli esikoispoikana tullut talon isäntä. Talo on saanut tässä vaiheessa Ollin nimen rinnalla Saariahon ja  talon antimia sekä töitä on ollut jakamassa Antin viisilapsisen perheen lisäksi hänen veljiään ja sisariaan perheineen sekä kuuromykkä täti Liisa. Mielenkiintoista on, että kun rippikirja vaihtuu uuteen 1868-69 välillä vanhaemäntä Carin, Annan mummo, katoaa kirjasta ilman kuolin- tai muuttomerkintää.

 Kesästä 1868 tulee suorastaan ’ihana’; kevätviljat ehtivät ’seitsemässä viikossa laarista laariin’ ja vaikka sadon määrä oli edellistä katovuotta pienempi, sen laatu oli erinomainen.

Muutoksia perheessä

Seuraavina vuosina Anna saa lisää sisaruksia, kun Sanna Kaisa syntyy 1870 Annan ollessa 6-vuotias. Kolmen vuoden kuluttua syntyy Johan Erik (myöh. Juha Erkki) ja vuonna 1876 Alina ja 1880 Amalia. Näin Annan 9-päinen sisaruskatras on valmis vanhempien ollessa nelissäkymmenissä.

1880-luvulle tultaessa perhettä kohtaavat suuret menetykset ja muutokset. Kesällä 1881 Annan ollessa 17-vuotias hänen kaksi nuorinta sisartaan menehtyvät ja molemmilla on kuolinsyynä ’koppor’ eli (iso)rokko. Vanhin sisar Liisa on vihitty vuotta aiemmin ja seuraavana eli vuonna 1882 vihitään toinen sisar Maria Helena ja veli Matti. Ja helmikuussa 1884 on 20-vuotiaan Annan vuoro astua alttarille Heikki Erkinpoika Ollin (myöhemmin Nurkkala) kanssa.

Lähde: Järviseudun historia II, Vaasa 1983, s. 174, 181-183

Miinan ja Oskarin yhteiselämä

Kirkonkirjojen arkistoihin pääsy päättyy vuoteen 1903, mutta olen koonnut päivämäärittäin tietoja Miinan ja Oskarin yhteisestä elämänkaaresta ja lisännyt väliin mm. molemmat sodat, jotka osuivat heidän elämänsä varrelle ja vaikuttivat ainakin yleiseen ilmapiiriin.

1904                  Miina ja Oskari vihitään 23.5.

1905                  Fanny Seliina syntyy 26.1.

1907                  Hilma syntyy 16.1.

1909                  Niilo Nestori syntyy 30.1.

1910                  Niilo Nestori kuolee 6.8.

1911                  Milja Helviina syntyy 29.1.

1911                  Hilma kuolee 12.8.

1913                  Oiva syntyy 12.4.

1915                  Onni syntyy 12.4.

1917                  Juha Wiljami syntyy 10.3.

1918                  Suomen sota 27.1. – 16.5.

1918                  Matias Eino syntyy 25.11.

1920                  Väinö Olavi syntyy 1.11.

1923                  Tauno Arvo syntyy 25.4.

1926                  Unto Oskari syntyy 7.8.

1933                  Miinan isä Heikki kuolee 21.3.

1934                  Juha Wiljami kuolee 4.5. – Fanny epäili Wiljamilla olleen sokeritauti eli diabetes

1934                  Miinan äiti Anna Antintytär kuolee 6.12.
1938                  Milja Helviina muuttaa Kaarinaan

1939                  Talvisota alkaa 30.11.

1940                  Talvisota päättyy 13.3.

1941                  Jatkosota alkaa 25.11.

1942                  Matias Eino katoaa 12.5. – Olen kuullut tarinan,  jonka mukaan hän oli keväisenä aamuna jättänyt arvoesineensä sotilastuvan pöydälle ja lähtenyt omasta tahdostaan kohti vihollisjoukkoja. Matiasta -tai Mattia-  ei ole löydetty, mutta hänellä on hautakivi Lappajärven sankarihautausmaalla.

1942                  Oiva kaatuu 4.6.
1944                  Jatkosota päättyy 19.9.

1945                  Unto Oskari kuolee

1948                  Onni kuolee 28.5.

1951                  Oskari-puoliso kuolee 7.12.

1952                  Tauno Arvo kuolee 28.9.
1959                  Väinö Olavi muuttaa Hankoon

1962                  Milja Helviina kuolee

1969                  Miinan elämä päättyy Lappajärvellä 15.6.

----------------------------------------------------

1987                  Väinö Olavi kuolee

1989                  Fanny Seliina kuolee 13.3.

Perintöpeili

Sain muutama vuosi sitten Laine-tädiltäni peilin, sillä hänen mielestään piianpeili kuuluu Pialle. Peili on aikanaan kuulunut Miina-muorilleni, jolta Laine -Miinan tyttärentytär- on sen saanut.

Peili on toistaiseksi äitini piirongin päällä odottamassa meille tuloa ja oikean paikan löytymistä.

 Peilin historia on tuntematon muutoin kuin mitä jo kerroin. Eilen etsimme äitini kanssa siitä jonkinlaista merkkiä tekijästä tai tekovuodesta ja löytyihän sieltä jotain; vasemman reunalaatikon pohjaan oli kömpelösti kaiverrettu UK ja lyijykynällä oli himmeästi nähtävissä 1941.  

Laatikon pohjasta löytyi kömpelö kaiverrus UK ja vuosiluku 1941.

 Mitä se voisi tarkoittaa? Tekovuosi voisi olla 1941 eli se viittaisi rintamalla sodan aikana tehtyihin puhdetöihin ja toisaalta sen tekijä on ollut taitava puunkäsittelijä, sillä koristereunukset ovat kauniit. Mutta UK, joka on kömpelösti kaiverrettu laatikonpohjaan on eriparia taitavan käsityöjäljen kanssa.

UK saattaisi viitata Miinan nuorimpaan poikaan Unto Oskariin, joka oli syntynyt 1926 ja kuollut 1945. Jos vielä miettii lyijykynämerkintää 1941 tekovuotena, on Unto ollut vain 15-vuotias..
Joka tapauksessa peili on kaunis muisto mummuni äidistä, Miina-muorista.

Peilin kaiverrukset ovat taidokasta käsityötä, joka kuitenkin kaipaa entisöintiä.

Luhti, aitta ja vinttikammari

Keväällä ilmojen lämmittyä nuoret ja ennenkaikkea nuoret tytöt muuttivat vuoteensa luhtiin, aittaan tai vinttikamariin. Tämä nuorten muuttohalukkuus ulkomakuutiloihin on hyvin ymmärrettävää: perheet olivat yleensä suuria ja samassa huoneessa -tuvassa -monta nukkujaa ja tilat yleensä ahtaat. Varmaankin merkittävimpiä syitä muuttohalukkuuteen oli ulkomakuusijojen suurempi sopivuus nuorten seurusteluun.

Luhti

Luhti oli sisustettu siten, että sen sivuseinällä, joskus molemmillakin, oli vuode. Sitten oli pöytä, pari kolme tuolia, usein arkku, jossa säilytettiin vaatekappaleita ja pienempää henkilökohtaista omaisuutta. Peräseinässä pieni verhoilla peitetty ikkuna. Pöydällä muistikirja, johon vierailulla käyneet pojat ja joskus tytötkin kirjoittivat jonkun muistovärssyn. Niiden aihepiiri oli useimmiten uskollisen rakkauden alueelta.

Alkuperäinen kuva http://www.fontus.com/

Luhdin sivuseinään oli kiinnitetty kannatimien varaan asetettuja senähirsien suuntaisia orsia. Perinteisen tavan mukaan luhdin orsille oli aseteltu joukko naisten käsitöitä. Ne olivat näytteitä luhdissa asuvan tytön taidoista ja tavaroiden paljoudesta. Luhti oli "rustattu". Tavaroiden joukossa oli pellavalankavyyhtiä, vaatekankaita, hameita, nahkaset eli vällyt, sängynpeitteitä, löystäkki, eteisiä, monta paria sukkia, villavaippoja jne.

Aitat
Vuosikymmeniä sitten oli useissa taloissa ns. makuuaittoja. Ne oli rakennettu nimenomaisesti kesäisten makuusijojen sijoittamista varten, eikä niissä muuta säilytetty. Makuuaitan kalustona oli vuode tai kaksikin, pöytä ja pari-kolme tuolia. Periseinällä oli pieni ikkuna verhoineen. Aittoja oli joskus kaksikin samaan rakennelmaan sijoitettuna. Talon nuoriso, mutta erityisesti tytöt halusivat sijoittaa vuoteensa kesänajaksi aittaan. Täällä sai paljon suuremman vapauden kuin tuvassa, porstuankammarissa tai vinttikammarissa maatessaan. Vanhempien valvonta ei juuri ulottunut aittaan asti.

Aitta saattoi olla melko vaatimaton. Alkuperäinen kuva http://www.nk.oulu.fi/

Tai sitten samaisessa aitassa saattoi yöpyä useampikin neitonen tai nuorukainen. Alkuperäinen kuva http://www.esavo.fi/

Vinttikammari
Mieluisa kesäajan makuupaikka oli myöskin vinttikammari. Se oli tätä tarkoitusta varten erikoisesti kunnostettu, mutta siitä huolimatta niiden kunto- ja varustelutasossa oli suuria eroavaisuuksia. Niinpä aivan  yksinkertaisten ja vaatimattomien makuutilojen ohella oli vinttikammareita, joiden lattia, katto, ovet ja ikkunapuitteet oli maalattu. Matot lattialla ja kalustokin melkoinen: vuode, pöytä, keinutuoli, useita tuoleja, vaatenaulakko jopa joskus piironki. Seinällä kookas peili ja joku värikuvataulu, taidejäljennös.

Alkuperäinen kuva http://www.vastavalo.fi/

Siellä vinttikammarin yksinäisyydessä nuori tyttö unelmoi onnestaan ja iloitsi siitä, mutta sen hämärään hän myöskin kätki surunsa ja pettymyksensä. Ikkunalaudalla heloittavat pelapuut, annansilmät tai palsamit kertoivat lauantai-iltaisin tyttöjä etsiville pojille vinttikammarin asukkaasta. Sinne merkin antaminen ja tytön herättäminen oli vaikeampaa kuin aitan tai luhdin oveen koputtaminen. Mutta kourallinen ja tarpeen vaatiessa useampikin ikkunaan heitettyä hiekkaa herätti varuillaan nukkuvan ja odottavan tytön. Ikkunaverhot raoittuivat varovasti, kun tyttö tunnisti tutun olemuksen ja tutut kasvot. Nopeasti hän kipitti portaita alas, ulko-oven salpa rapsahti auki ja tyttö nopeasti kammariinsa vuoteeseen. Tuokiossa siellä oli hiekan heittäjäkin, se odotettu.

Kirjoitus on suora lainaus J. E. Hannulan tekstistä: Nuorison seurustelutavat ja avioituminen Lappajärvellä n. 1900 - 1925

Miina, Oskari ja ikiaikainen öitseminen

Kun sitten Miina ja Oskari olivat oletettavasti vuoden 1903-04 aikana lupautuneet toisilleen, se on saattanut edetä J.E. Hannulan kuvaamalla tavalla, jota järviseudulla on käytetty ’ylimuistoisista ajoista lähtien’.

Tämä perinteinen intiimi seurustelu oli öitseminen, hialla makuu, hialla olo, vieressä olo, vieressä makuu, likassa olo; rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kaikki nämä tarkoittivat tytön ja pojan yhteisen yön viettoa samassa sängyssä maaten, poika oli hialla, poika oli likassa.  J. E. Hannula kuitenkin huomauttaa, että tästä tavasta ei saa tehdä liian pitkälle meneviä ja täysin vääriä päätelmiä.

Kysyttäminen

Ennen kuin nuorten seurustelussa päästiin öitsemiseen oli sitä edeltänyt perinteen mukaiset toimet eli kysyminen tai kysyttäminen ja pois haettaminen. Poika, joka oli kiinnostunut tytöstä, ei itse kysynyt tytöltä hiallepääsyä vaan pyysi jonkun toisen, pojan tai tytön, käymään kysymässä vaikkapa tanssin lomassa päästäisikö valittu tyttö pojan hialleen. Tätä sanottiin kysyttämiseksi, ja tämä tapa säilyi 1910-luvun loppupuolelle, vapaussotaan, asti. Tämän jälkeen pojat yleisesti ottaen hoitivat tällaiset asiat ilman apua.

Kysyttämistehtävään pyydetty ryhtyi heti hoitamaan asiaa. Hän haki valitun tytön tanssiin tai muuten sopivassa paikassa tiedusteli tältä asiaansa. Tytölle ei tarvinnut tarkemmin asiaa selitellä, mutta asian luonteeseen kuului, että tyttö mietti asiaa, viivytti vastaustaan ja viimein antoi vastauksensa. Kun vastaus oli myöntävä, tyttö ’lupasi’ ja kun tuli kielto, sanottiin tytön antaneen pojalle ’nahat’.

Monesti pojat, joilla ei ollut vakinaista tyttöystävää, kysyttivät itseään usealle tytölle. Ja tytötkin saattoivat antaa myöntävän vastauksen ’kaiken varalta’ useammalle pojalle. Jos yksi tyttö oli antanut pojalle nahat ja toinen tyttö lupasi samalle pojalle, sanottiin luvanneen tytön parkinneen nahat antaneen tytön nahat.

Öitseminen ja rossotteleminen

Viimein tuli tansseista lähtemisen aika ja myöntävän vastauksen saanut poika lähetti ystävänsä, mieluiten saman joka oli kysyttämistä hoitanut, hakemaan tyttöä pois. Tavallisesti tyttö vei pojan kotiinsa, jos tanssit olivat tytön kodin läheisyydessä. Ennen vuoteeseen menoa riisuttiin päällysvaatteet, kengät, takki, pusero, päällyshame.

Aamulla herättiin ja poika lähti kotiinsa tai töihinsä kello 5-6 eli samaan aikaan kuin tytön kotona noustiin päivän askareisiin. Pojalla ei ollut tarvetta kiirehtiä eikä varoa tytön vanhempia, jotka hyväksyivät tämän kansanomaisen ja perinteisen seurustelutavan, jolla he itsekin aikanaan olivat kumppaninsa löytäneet.

Missäs makaat?

Lauantai-iltoina oli kylän pojilla tapana lähteä yksittäin tai muutaman pojan ryhminä tapaamaan tyttöjä. Tätä sanottiin rossottelemiseksi. Usein kuitenkin poika, jolla oli ’vakituinen’, meni yksinään tyttöä tapaamaan ja hänen hialleen.

1900-luvun alkupuolella hyvin harvoilla tytöillä oli oma kammari, jossa viettää vapaa-aikaa ja nukkua. Aina joskus tällainen ’kammari’ kuitenkin tytöllä oli järjestettynä eustupaan tai porstuankammariin. Tuohon aikaan tuvassa oli kaksi ylisänkyratia, ovi- ja periylisänky, eli yhteensä neljä vuodetta, joten tuvassa nukkuvan tytön lisäksi siellä oli monta muutakin nukkujaa. Se ei kuitenkaan nuorisoa eikä muitakaan haitannut.

Ylisänky eli oviylisänky, jollaisia oli tuvassa. Kuva on kopioitu http://www.huuto.net/ -sivustolta 3.10.2010.

Poikain kopistukseen varuillaan nukkuva tyttö heräsi ja kiirehti avaamaan oven. Oven auettua pojat tulivat sisälle ja kun kysyttämiset ja kysymykset oli  tehty, joku pojista jäi tytön hialle. Muut pojat jatkoivat matkaansa toisten tyttöjen ikkunoita kopistelemaan ja tavallisesti jokainen heistä löysi mieleisensä yöpymispaikan. Joskus joku tyttö ei halunnutkaan avata ovea ja silloin sanottiin poikain saaneen ’puunahat’.

Öitsemisen puolesta ja vastaan

Öitseminen ei tavanomaisuudestaan ja perinteistään huolimatta saanut hyväksyntää kaikilta. Nuorisoseurojen keskustelukokouksissa keskusteltiin monesti siitä, että tavasta olisi päästävä. Useimmiten keskustelijat olivat jo keski-iän saavuttaneita naisia ja miehiä, joista miehet varovasti kannattivat öitsemisen kieltämistä ja samalla huomauttivat aivan kuin hiallamakuun puollustuksena ja oman kannatuksensa liennytyksenä, että hekin ovat löytäneet aviopuolisonsa tällä perinteisellä tavalla. Jyrkimmin öitsemistä vastustivat muualta Suomesta muuttaneet ja ennenkaikkea säätyläisnaiset, jotka pitivät hiallamakuuta naissukupuolen alennustilana. J. E. Hannula huomauttaa tässä kohdin, että naissukupuolen alennustilasta puhuminen on väärä päätelmä, sillä perinteinen kansantapa ei ole alennustila eikä sitä tämän maakunnan aluella käsitetä samalla tavalla kuin muualta tulleet sen mieltävät.

Asian eri puolien esilletuomisella oli kuitenkin seurauksensa ja monet tytöt joutuivat ajattelemaan seurustelutavan muuttamista ja Tarvolan kyläkunnan joissakin taloryhmissä jotkut tytöt päättivät lopettaa hiallamakuun seurustellessaan poikien kanssa. Mutta peritystä tavasta oli vaikea päästä irti eikä tämä päätös jäänyt kovin pitkäaikaiseksi; kun mieluisa poika tuli hiallapääsyä pyytämään, niin lupa heltesi pikimmiten.

Tällainen oli nuorten seurustelutapa Tarvolassa 1900-luvun alkupuolella ja näin voi kuvitella Miinan ja Oskarinkin toisiaan öitseneen ja muiden nuorten kanssa seurustelleen. Mikä todellisuudessa on heidän tarinansa, jää vain mielikuvituksen varaan todenkertojien mentyä jo muille maille.

Lähde

 J.E. Hannula: Nuorison seurustelutavat ja avioituminen Lappajärvellä n. 1900-1925

Miina, Oskari ja Tarvolan tanssit

Miina ja Oskari ovat olleet nuoria naimisiin mennessään toukokuussa 1904. Miina oli edellisen marraskuun loppupuolella täyttänyt 19- ja Oskari saman vuoden tammikuussa 18-vuotta. Millainen on mahtanut olla heidän rakkaustarinansa, ensitapaamisensa ja heilastelunsa?

Jos oletetaan heidän tutustuneen vasta Tarvolan kylässä, yhteenmeno on tapahtunut nopeasti, sillä Miinan tiedetään tulleen Tarvolan Annolan taloon vuonna 1903. Oskarin kotitalo Kivikankaalla kuului kyllä Tarvolan taloihin, mutta sijaitsi syrjässä, kaukana Tarvolankylän mahtitaloista ja riennoista. Vai olisiko niin, että Miina on tullut Tarvolaan ollakseen Oskaria lähempänä?

Totta ja todennettua on kuitenkin, että Tarvolan kylällä oli  1900-luvun alussa yhteisiä harrastuksia ja muuta yhteistoimintaa. Vapaa-aikaa ei kuitenkaan ollut paljon ja työpäivät olivat raskaita ja  töissä naapureita autettiin auliisti. Pyhäpäivisin vapaa-aikaa oli arkeen verrattuna runsaasti. Nuoriso kokoontui tällöin järven rannalle tai mm. Tarvolanniemen kärkeen "Niemenmännyn" juurelle. Kylän nuoriso kuului saman seuratoiminnan piiriin ja vanhempi väki samaan maanmiesseuraan. Nuorisoseuraliikkeellä oli vuosisadan alussa voimakas vaikutus myös Tarvolan kylän nuorten sivistystason kohoamiseen, se tarjosi nuorille kokouksia, urheilukilpailuja ja tanssitilaisuuksia. Tanssiin suhtauduttiin Tarvolassa myös kielteisesti, sillä uskonnollisuudella, kuten lestadiolaisuudella, oli kylässä voimakas jalansija.

Tanssin tahtiin

J.E. Hannula kuvaa tekstissään Nuorison seurustelutavat ja avioituminen Lappajärvellä n. 1900-1925 niitä moninaisia paikkoja ja tapoja, joilla nuoriso hakeutui tanssin ja toistensa pariin. Oli riihi-, silta- ja lavatanssia, talkous- ja kökkätanssia sekä villankarstuu- ja kehruukökkätanssia. Erikseen olivat sitten naittajais- ja häätanssit sekä nuorisoseurojen kokous- ja iltamatilaisuudet, jotka usein päättyivät iloisiin pyörähtelyihin. Näiden tanssimuotojen kuvaukset tuovat tuulahduksen siitä maailmasta, johon Miina ja Oskarikin lienevät kuuluneen

Riihitanssit

Riihitanssit olivat 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yleisiä. Riihet olivat viljan kuivaus- ja puintipaikkoja, lattiana oli joko lankkulattia (silta), tasainen kallio tai savilattia ja niiden länsisuomalaisessa mallissa oli kiuas- ja puintihuone erikseen. Uuni oli aina sisään lämpiävä, eli palosavut tulivat riihen sisälle ja poistuivat erillisen rakennuksen päädyssä olevan luukun eli riihen ikkunan kautta, osin myös seinä- ja kattorakenteiden läpi. Niinpä varsinainen riihi oli liian nokinen tanssipaikaksi ja jalalla pantiin koreasti riihirakennusten luuvassa, joka oli riihen lisänä ollut varsinainen puintitila.

Tanssimusiikista huolehti joku kylän pojista huuliharpulla eli suupelillä. Joskus saattoi pelimannina olla joku paikalle sattunut viulinsoittaja tai peräti hanurinsoittaja. Pelimannin puuttuessa tanssittiin tanssisävelmän tahtia myötäilevän tyttöjen rallatuksen mukaan.

Riihitansseissa ei tavallisesti ollut kovin paljon nuorisoa, ehkä 20-30 henkeä, jotka pääasiassa olivat omasta kylästä ja lähiympäristöstä. Toisinaan mukaan tunki etäänpää olevia poikia, jotka olivat ’rossottelemassa’ eli pyrkimässä tyttöjen läheisyyteen ja silloin saattoi syntyä tappelunnujakoita.

Kylän väki katsoi riihitansseja karsain silmin ja hyvin tavallista oli, että riihen omistaja tai muu talonväkeen kuuluva tuli ajamaan nuoria pois riihestä. Nuoret yleensä tottelivat poistumiskäskyä, mutta joskus sattui vakavaakin sanaharkkaa isännän ja nuorten välillä.

Tultaessa vuosisadan toiselle kymmenelle riihitanssien tarve vähitellen laimeni. Nuoriso ei enää tyytynyt niiden tasoon ja erilaisten yhdistysten ja nuorisoseurojen iltamat tanssitilaisuuksineen, yleinen valistus ja kesäiset lavatanssimahdollisuudet vetivät enemmän.

Silta- ja lavatanssit

Kesäisiä riihitansseja korvaamaan tulivat silta- ja lavatanssit. Siltatanssipaikkoja oli Kärnän Salmensillalla, Niskansillalla sekä Vieresjoen ja Kokonpuron sillalla. Erityisen tunnettuja nuorison parissa olivat Salmensilta ja Niskansilta, joissa saattoi olla paikalla satakunta nuorta ja enemmänkin, sillä näihin kokoontui nuoria laajalta alueelta, naapuripitäjästäkin.

Lavatansseja tanssittiin osin siltatanssien kanssa ja myöhemmin niiden jatkona, sillä tanssilavoja oli runsaasti. Tapolanvuoren, Luukerin, Lantelan ja Ala-Sepän lavat sekä Vimpelin puolella Hietojan lava, jossa Tarvolan, Kärnän ja kirkonkylän nuoret kävivät tanssimassa ollessaan heinässä Repulissa. Näissä tansseissa oli nuorisoa laajalta alalta ja muitakin kuin heinänteossa olevia.

Ala-Sepän lava oli kuitenkin tunnetuin ja suosituin. Jokaisena kesälauantai-iltana tällä lavalla tanssittiin ja mukana olleet ovat kertoneet paikalla olleen nuorisoa satamäärin.  Tanssipaikan meteliin kyllästynyt vanhempi väki särki lavan moneen kertaan, mutta aina se korjattiin käyttökelpoiseksi ja tanssit jatkuivat kunnes sitäkin kuuluisampi ja vetovoimaisempi huvipaikka Halkosaari aloitti toimintansa.

Talkoo- ja kökkätanssit

Naapuriavun ja talkoohengen alueena tiedetyn Tarvolankylän tanssiperinteestä on mainittavat talkoo- ja kökkätanssit, joilla ei kuitenkaan ollut kovin suurta merkitystä ja käytäntöä nuorison huvi- ja seurustelutilaisuuksina.

Talkoita kyllä oli runsaasti. Talvella ajattiin rakennuspuut talkoolla kotiin ja kesällä tavallisin talkoohomma oli päreskaton naulaus. Syksyllä saatettiin pitää perunankuollimatalkoot, joiden jälkeen nuorisolle on saatettu antaa lupa tanssia hetken.

Kökkätansseista yleisimmät ovat olleet villankarstuu- ja kehruukökät, jolloin joku emäntä tai talon tyttö on pyytänyt oman kylän naisia, lähinnä tyttöjä, illaksi karstaamaan tai kehräämään villoja. Näihin tilaisuuksiin tulivat myös miehet mielellään. Siinä työn ohessa lauleltiin ja kerrottiin kaikenlaista – kuka kenestäkin tykkää ja kuka kenenkin hialla on ollut – ja hupaisasti siinä ilta kului. Lopuksi, kun isäntäväkeä hellytettiin, saatiin tuokio tanssia.

Muut tanssittapahtumat

Nuoriston tapaamis- ja seurustelutilaisuuksina erikoisen sopivia ja suosittuja olivat naittajais- ja häätanssit sekä myöhemmin nuorisoseurojen kokous- ja iltamatilaisuudet, jotka poikkeuksetta päättyivät tansseihin.  Tarvolan nuoriso kävi säännöllisesti kirkonkylän nuorisoseuralla ja kuului sen jäsenistöön. Toisaalta myös parantuneiden kulkuvälineiden aikakaudella Karvalan ja Itäkylänkin seurat olivat sellaisen matkan päässä, että vaihtelunhaluisten oli sinne helppo päästä.

Lähteet:

J.E. Hannula: Nuorison seurustelutavat ja avioituminen Lappajärvellä n. 1900-1925

www.lappajarvi.fi/kylat/tarvola/kylayhdistys/2002/sivu04.htm

www.wikipedia.fi

http://www.porstuakirjastot.fi/files/409/seinajoen_rakennuskulttuuria_yhteenvetoa.htm

Miina ja Oskari - Tarvolan nuoria

Miina ja Oskari vihittiin 5. toukokuuta 1904. Ainakin Miinan viimeisin tiedossa oleva (rippikirja 1903) asuin- ja samalla piikomispaikka on vuonna 1903 ollut Tarvolan kylässä Annolan talossa, joten voisi olettaa heidän myös tavanneen Tarvolassa, ehkäpä tanssien lomassa.

Tarvolan nuorison seurustelutavoista ja avioitumisesta tuohon aikaan on olemassa opettaja Hannulan kirjoitelma, jossa hän kuvaa ja kertoo miten tarvolalaiset nuoret viettivät vähäistä vapaa-aikaansa ja millaisia mahdollisuuksia heillä oli tavata samanikäisiä tovereitaan. Niinpä on helppo kuvitella, miten Annolan 20-vuotias Miina-piika ja 18-vuotias talokkaanpoika Oskari Kivikankaasta ovat olleet mukana Tarvolan nuorten riennoissa, joihin kaikki nuoret rippikoulun käytyään saivat osallistua omasta tai vanhempien varallisuudesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Leikkiä ja laulua

Nuorilla oli tapana kokoontua kesäiltaisin ja pyhisin jossakin järvenrannan rantatöyrällä, Tarvolanniemen kärjessä tai ’Herrain lystipaikalla’ Haaponiemessä. Siellä leikittiin ja laulettiin, mentiin parimarssia, hypättiin leskistä ja joskus juotiin tyttöjen keittämää kahvia tai muuten vaan tarinoitiin. Veneellä souteleminen järvellä oli suosittua. Ja milloin ei muuta sopivampaa ollut, kokoontuivat kylän pojat ylikaivolle, eikä aikaakaan, kun kylänraitilla kuningaspallon peluu oli täydessä vauhdissa.

Laasa-Heikin tupa

Talvella ja kylminä vuodenaikoina suuren kylän nuorisolla oli vaikeuksia löytää yhteisiä illanviettopaikkoja, joissa olisi ollut mahdollista tavata ikätovereita ja viettää arki-iltoja työpäivän päätyttyä. Koko kylässä oli vain yhdellä tytöllä oma kammarinsa ja pojista ei ainoallakaan, eikä siinä kammarissa olisi aina voitu olla eikä sinne suuren kylän nuoret olisi mahtuneetkaan. Toisaalta Tarvolan kylän asukkailla, sekä nuorilla että ikääntyneemmillä, oli yleinen tapa käydä usein toisiaan tapaamassa ja naapureissa iltaa istumassa ja tarinoimassa, eikä näihin vierailuihin tarvittu eikä odotettu kutsua.

Yleisimmin käytetty kokoontumis- ja kyläilypaikka oli Laasa-Heikin avara tupa. Heikki Laasanen (1870-1934) oli ollut siirtolaisena Ameriikassa ja oli verraton tarinoiden ja juttujen kertoja, jonka kertomukset kyläläiset luokittelivat emävaleiksi. Hänellä oli kuitenkin pitkinä talvi-iltoina erittäin hyvä kuuntelijamenestys.

Laasa-Heikin talon peräkammarissa asui ennen ensimmäistä maailmansotaa, Tarvolan suurten metsänhakkuiden aikaan, Schauman-yhtiön pomo Emil Grankvist – Iso-Eemeli -, joka oli rehellisyytensä ja oikeamielisyytensä vuoksi harvinaisen hyväksytty ja kunnioitettu henkilö. Hän oli ollut Laasa-Heikin kanssa Ameriikassa samalla työmaalla ja he olivat vanhoja tuttuja.

Iso-Eemeli oli oman kertomuksensa mukaan vuosikymmeniä Heikin kanssa kilpaa valehdellut ja vaikka hän minkälaisen tilanteen eteen Heikin johdatti, niin Heikki oli aina ollut vielä kummallisemmassa. Kerran hän sitten uskoi keksineensä valheen, jota Heikki ei voi ylittää. Hän avasi keskustelu:

’Kuumin ja pahin paikka elämässäni on ollut kun New Yorkissa annoin ensi konserttini. Ensimmäisen laulun aikana olin aivan likomärkä, mitta kyllä se sitten meni.’ Heikki kuunteli hiljaa, mutta ei sanonut, että tuohan on vales. Sehän olisi ennenkuulumaton tyylirikko! Iso-Eemeli luuli voittaneensa ja Heikin antautuneen ehdoitta, mutta mitä vielä. Heikki vaan kokosi voimiaan ja tyylitteli vastaustaan:

’Voi veikkonen, minulle kävi aivan samalla tavalla, kun minä annoin ensi konserttini New Yorkin Music Hallissa, ainakin kymmenelle tuhannelle kuulijalle. Kyllä syän hakkasi ja ääni ei tahtonut ensimmäisen laulun aikana luistaa ollenkaan ja kyllä minä hikosin julmasti, mutta kyllä se sitten meni, eikä kättentaputukset meinanneet loppua ollenkaan.’ Tällaisen tilannekuvauksen antaminen vaatii kyllä melkoista mielikuvitusta, kun tietää, että harvoille meistä on suotu vielä vähemmän musikaalista talenttia kuin Heikille. Iso-Eemeli muisteli myöhemmin, että: ’Heikki, perkeles, oli taas parempi.’

Näitä tarinoita voi kuvitella ainakin Miinan kuunnelleen ja hänen mielikuvituksensa laukkailleen, sillä olen kuullut Miinan olleen melkoinen tarinaseppo itsekin.

Tansseissa tavataan

Kylän muissakin taloryhmissä kokoonnuttiin vapaa-ajan viettoon erilaisten harrastusten parissa. Iäkkäämmät ihmiset tapasivat toisiaan jossakin tietyssä kodissa laulaakseen hengellisiä lauluja ja virsiä sekä keskustellakseen uskonnollisen elämän piiriin kuuluvista kokemuksistaan. Elettiinhän vahvalla lestadiolaisalueella.

Nuoret kokoontuivat milloin minkin harrastuksen pariin. Laulua ja soittoa, niiden kuuntelemista ja harjoittelemista, joskus näytelmän ja toisinaan kansantanhujen harjoituksia, jotka lienevät olleen näyttelemisestä kiinnostuneen Miinan mieleen.

Laajemmassa mitassa nuorison huvittelu- ja seurustelutilaisuuksia tarjoutui erikoisesti tanssipaikoilla, joita tuohon aikaan oli runsaasti. Tanssittiin riihissä, maantiellä, silloilla ja tanssilavoilla. Oli kökkä- ja talkoustanssit, naittajais- ja häätanssit sekä seurojen toimeenpanemat iltamat, jotka poikkeuksetta päätyivät tansseihin.

Tarvolan kylän nuoriso kävi säännöllisesti kirkonkylän nuorisoseuralla ja kuului sen jäsenistöönkin. Myös Karvalan ja Itäkylän seurat olivat parantuneiden kulkuvälineiden aikakaudella sellaisen matkan päässä, että sinne oli vaihtelunhaluisen helppo päästä. Sydänkesän aikana seuroilla oli 1-2 kuukauden tauko toiminnassaan, mutta silta- ja lavatanssit korvasivat menetyksen.

Lähde: http://www.lappajarvi.fi/kylat/tarvola/tarinat/hannula.htm

Etsitään ja kaivataan

Tunnetko tai tiedätkö tarinoita Miinasta tai Oskarista? Olisi mukavaa kuulla vaikka vain pieniäkin tarinoita, luonteenpiirteistä kertovia juttuja tai omia mieli- tai muistikuvia heistä.

Oskarista olen kuullut, että hän oli vaarina hiljainen ja luotettavan tuntuinen. Miina taas tuntuu olleen Persoona isolla Peellä. Itse muistan hänet kuusivuotiaan näkökulmasta, kun hän mustana isona ihmisenä tuli tyttärensä tupaan kahville. Ja kahvihan ryystettiin tasetilta sokerinpala hampaitten välissä. Keppikin hänellä oli.

Miina oli kuulemma tarinoija, jolla olisi ehkä ollut taipumusta jopa teatterin lavalle, jos sellainen olisi ollut mahdollista ja monasti olen kuullut, että Miina olisi osannut kertoa tarinoita suvusta ja sukulaisista. Harmi, että olin Miinan eläessä liian pieni osatakseni kysellä häneltä.


Tai tiedätkö mitä tapahtui Miinan tai Oskarin sisaruksille? Tunnetko heidän tarinoitaan? Mielelläni kuulisin sukutarinoita, joita voin liittää tutkimukseeni.

Miinan nuoruusvuodet

Uusi vuosisata

Viimeinen vuosikymmen ennen vuosisadan vaihtumista on isän Amerikastapaluun jälkeen ollut lähinnä lastenkasvatusta. Isä lienee palannut Nurkkalaan keväällä 1893 ja jo marraskuussa on perheeseen syntynyt neljäs tytär Julia. Kaksi vuotta myöhemmin syntyy ensimmäinen poika, Severi, ja hänen jälkeensä vielä elokuussa 1898 Anna Liisa. Ennen vuosisadan vaihtumista Nurkkalan torpassa ovat asuneet isä-Heikki, äiti-Anna, lapset Miina, Hilma, Alma, Julia, Severi ja Anna Liisa sekä isä-Heikin äiti Anna Matintytär, joka tosin kuolee puoli vuotta ennen Anna Liisan syntymää helmikuussa 1898.

Miina on elänyt lapsuutensa melko suuren perheen ympäröimänä ja on todennäköisesti esikoisena joutunut olemaan äitinsä apuna sekä nuorempien sisarusten hoitamisessa että talon askareissa.

1900-luku tuo perheeseen ja erityisesti teini-iässä olevan Miinan elämään paljon muutoksia. Elokuussa 1900 syntyy Martta-sisar, joka kuitenkin elää vain muutaman kuukauden ja seuraavana kesänä Miina pääsee ripille, 16½-vuotiaana.

Kodista lähtö

Saman vuonna 1901 ripillepääsyn kanssa Miina lähtee piikomaan Kauhajärvelle Koukkarin taloon,  joka on maantieteellisesti melko lähellä Nurkkalan torppaa. Koukkarin talossa oli nuori isäntäpari, vain kymmenisen vuotta Miinaa vanhempi, ja heillä oli neljä pientä lasta, joiden hoitaminen lienee ollut Miinan päätyö. Miina on talon ainoa palkollinen tuon vuoden ajan, jonka hän Kauhajärvellä viettää.

Seuraavaksi vuodeksi Miina palaa kotikyläänsä Savonkylään ja saa piianpestin Öörnin talon Kujalasta, sen Syrjälän talosta, jossa niinikään isäntäperheenä on nuori perhe. Miina tullessa taloon siellä asuvat isännän ja emännän lisäksi heidän kaksi lastaan Jalmari ja Matti, perheen tytär syntyy alkuvuodesta 1903. Miina on tässäkin talossa ainoa palkollinen, joita näyttäisi olleen vuosittain yhdestä kahteen.

Ja jälleen vuoden pestin jälkeen on paikanvaihto, tällä kertaa tullaan Tarvolaan, Annolan taloon. On vuosi 1903 ja seuraavana vuonna, 8.5.1904, Miina vihitään Oskari Juhonpoika Kivikankaan kanssa.

Miinan ensimmäiset 9 vuotta

Lappajärven Savonkylässä, järven länsirannan puolella, syntyi marraskuun 21. päivänä 1884 tyttövauva talokkaanpoika Heikki Erkinpoika Ollille ja hänen vaimolleen Anna Antintyttärelle. Lapsi kastettiin samana päivänä ja hän sai nimekseen Miina ja kummeikseen äitinsä veljen Matti Saariahon vaimonsa Hannan kanssa.

Miina oli vanhempiensa esikoinen ja syntyi nuorille vanhemmille, äiti oli 20- ja isä 21-vuotias Miinan tullessa heidän elämäänsä. Nuoripari oli vihitty saman vuoden helmikkuussa, jolloin Anna oli myös muuttanut miehensä taloon.

Savonkylän Ollin talossa

Perhe asui Savonkylässä, Ollin talossa, jossa asui myös muuta isän perhettä. Isäntänä oli isän toiseksi vanhin veli Matti, jonka oikea silmä on ollut sokea, ja jolla oli vaimo Kaisa sekä kolme poikaa , viisivuotias Willehad – luultavasti vain Ville -, kolmivuotias Erkki ja Miinaa muutaman kuukauden vanhempi Leanteri.

Isän vanhin veli Jaakko vaimonsa Marian kanssa asui myös talossa ja oli isännöinyt taloa aiemmin, mutta he olivat lapseton pariskunta, jonka ainoa poika oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin ja liekö sen surun ja perillisen puutteen takia Jaakko luopunut talon isännyydestä veljensä eduksi – kukapa tietää.

Joka tapauksessa Savonkylän talo numero kuusi eli Ollin talo oli vuonna 1884 kooltaan 1/12 manttaalia ja sen tuli elättää kolme veljestä perheineen. Manttaali oli veroyksikkö, jonka pohjalta laskettiin tilojen verotus.

Perhe muuttuu ja muuttaa

Miina ei ollut vielä täyttänyt kahta vuotta, kun elokuussa 1886 hän sai pikkusiskon, joka kastettiin Hilmaksi. Ilmeisesti tämän jälkeen, noin vuoden 1887-88 tienoilla Miinan perhe on muuttanut ja Ollin talon maille on ilmestynyt Nurkkalan torppa. Miinan isä Heikki on merkitty sinne torppariksi ja torpaan on muuttanut myös Heikin äiti Anna Matintytär (Lammi), joka oli jäänyt leskeksi reilut kymmenen vuotta aiemmin ja jolla oli huono näkö. Anna Matintytär asui torpassa kuolemaansa 1898 asti.

Samalla torpan mailla asui myös mäkitupalaisperhe. Mäkitupa tarkoitti maatilan alueella olevaa vuokra-asumusta, pientä tupaa, johon yleensä ei kuulunut mainittavasti viljelypinta-alaa. Mäkitupalaiset työskentelivät yleensä palkollisina ulkopuolisissa töissä ja muodostivat huomattavan osan maaseudun työvoimareservistä. Työsuhteet olivat usein lyhytaikaisia ja mäkitupalaisen tuli hoitaa myös tuvan vuokara työvelvoittena, taksvärkkinä.[1]

Mäkitupalaisperheen äiti oli Miinan äidin sisar Liisa ja hänellä oli Juho Kustavinsa kanssa kolme lasta. Sisarusten lapsista lienee ollut toisilleen seuraa, sillä Elviira oli kolme vuotta Miinaa vanhempi ja Hjalmar Hilman kanssa samanikäinen. Kun molempiin perheisiin syntyi vielä vuonna 1889 tytär, sai Miina Alma-sisaren ja Amalia-serkun.   


Heikki-isän poissaolo
Onko tämä ajanjakso 1890-93 ollut hetki, jolloin Heikki-isä on lähtenyt Amerikkaan vai missä hän on ollut? Armeijassa kolmikymppinen Heikki-isä tuskin lienee ollut, sillä kirkonkirjoista löytyy hänen kohdaltaan merkintä ’kelpaamaton’, jonka perusteella hän ei ole kelvannut armeijaan. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä Suomi oli tuohon aikaan osa Venäjän suurruhtinaskuntaa ja suurin osa miehistä sai jo kutsunnoissa vapautuksen armeijasta terveydellisistä tai sosiaalisista syistä.[2] Yleisesti ottaen mitään tunkua tai hinkua Venäjän armeijaan ei ollut. 


Rippikirjan mukaan matkustanut Heikki on matkustanut Amerikkaan, vaikka muita todisteita en ole matkasta löytänyt. Lasten syntymien jättämän välin mukaan Heikin matka on ollut mahdollinen, sillä perheen kolmas lapsi Alma oli syntynyt huhtikuussa 1889 ja neljäs lapsi Julia on syntynyt marraskuussa 1893, neljä ja puoli vuotta Alman jälkeen. Myös ehtoollismerkinnät viittaavat siihen, että Heikki oli muutaman vuoden poissa. Tammikuisen ehtoolliskäynnin jälkeen vuonna 1890 seuraava merkintä löytyy vasta kesäkuulta 1893, joten hänestä ei ole merkintöjä reiluun kolmeen vuoteen. Isän poissaoloaikana Miina on ollut kuudesta-yhdeksäänvuotias.


Huomattavaa on myös, että mäkitupalaisperhe muuttaa Alajärvelle huhtikuussa 1893, eli samoihin aikoihin Heikin rippikirjoihin paluun aikaan. Onko mäkitupalaisia alunperinkin asutettu ajatuksena avuksi Anna-äidille Heikki-isän Amerikan ajaksi, sillä seuraavat mäkitupalaiset tulevat Nurkkalaan vasta vuonna 1901, jolloin Heikki-isä on jälleen matkannut Amerikkaan?

[1] www.wikipedia.fi

[2] Sukututkimuksen jatko-opas, Suomen Sukututkimusseura 2008 s. 87

---

Oskari Kivikangas

Miinan aviopuoliso ja lasten isä oli Oskari Juhonpoika Kivikangas, joka syntyi tammikuun 28. päivänä 1886 torppari Juho Eliaksenpoika Taussaaren ja vaimonsa Liisa Matintyttären kymmenenneksi lapseksi. Ennen Oskaria oli perheeseen syntynyt kolme poika ja kuusi tytärtä, joista vuonna 1881 oli kuollut kaksi tyttöä. Perheessä oli siis kahdeksan lasta, joista vanhin Matti oli 16-vuotias Oskarin syntyessä. Oskarin jälkeen syntyi vielä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, joista vain nuorin Liisa sekä 1½ vuotta Oskaria nuorempi vuonna 1887 syntynyt Kalle jäi eloon, hänkin tosin oli myöhemmin melkein sokea.

Perhe asui Lappajärvellä Tarvolan kylän talon No 5 eli Tarvosen torpassa, isä oli Taussaaren torppari kunnes perhe vuonna 1895 muutti ilmeisesti tyhjäksi jääneeseen Kivikankaaseen, joka sekin kuului Tarvosen taloon. Kivikankaassa Oskarin isä oli kuitenkin isäntä eikä torppari kuten Taussaaressa.

Oskarin sisarukset olivat häntä sen verran vanhempia, että lähtivät kotoa Oskarin ollessa vielä pieni lapsi. Muuttoliike näyttäisi olevan siten, että pojat lähtivät Kortesjärvelle ja tytöt Kauhavalle. Kauhavan pestit näyttävät olleen vuoden mittaisia ja 'vaihto' on tapahtunut vuodenvaihteessa.

Veljeksistä kaksi vanhinta löysi puolisonkin Kortesjärveltä ja palasi perheineen takaisin Kivikankaaseen, jossa asusti melko suurikokoinen perhekunta Oskarin olleessa 17-vuotias vuonna 1903, johon loppuu pääsyni rippikirjojen tietoihin. Tuolloin talossa asusti isäntä Juho Eliaanpoika vaimonsa Liisa Matintyttären ja lastensa Riikan, Oskarin, Kallen, Liisan ja itselliseksi mainitun Eliaksen kanssa, jota myöhemmin kutsuttiin Kivi-Elluksi ja joka pienikokoisena miehenä hattu päässä tallusteli pitkin Tarvolan teitä.
Tämän isäntäperheen lisäksi talossa asui Oskarin veli Juho Juhonpoika vaimonsa ja kolmen pienen lapsensa kanssa sekä syytinkileski Maria Matintytär, jota nykyisin sanottaisiin eläkeläiseksi jolla on asumisoikeus taloon.


Lappajärven hautausmaalta, kellotornin juurelta, löytyy tämä Juho Kivikankaan hautaristi, jonka teini-ikäisenä kunnostin yhdessä serkkuni Jounin kanssa.




Tässä on varmaankin ainoa kuva Oskarin äidistä Liisa Kivikankaasta os. Vieresmäki. Liisa istuu alhaalla oikealla poikansa Oskarin vieressä.



Oskarin vanhemmat:

Juho Eliaanpoika (Taussaari) Kivikangas

12.7.1845 - 11.11.1911

vihitty 03.11.1869 Lappajärvellä

Liisa Matintytär Vieresmäki

1.7.1849 - 24.1.1942

Lapset:

Matti Juhonpoika Kivikangas

17.7.1870 - 

Juho Juhonpoika Kivikangas

10.6.1872  - 

Hanna Juhontytär Kivikangas

 21.3.1874  - 

Maria Kivikangas

3.1.1876- 10.8.1881

Elias Juhonpoika Kivikangas (Kivi-Ellu)

20.6.1877 - 

Tilta Juhontytär Kivikangas

15.9.1879 - 28.1.1894

Liisa Kivikangas

25.7.1881 - 26.8.1881

Riikka Juhontytär Kivikangas

1.8.1882 - 

Liisa Kivikangas

29.9.1883 - 3.3.1894

Oskari Juhonpoika Kivikangas

28.1.1886 - 7.12.1951

Kalle Juhonpoika Kivikangas

28.10.1887 -

Hilma Kivikangas

2.10.1889 - 12.4.1890

Anselmi Kivikangas

13.11.1890 - 22.4.1891

Liisa Juhontytär Kivikangas

21.8.1894 -

Tietojen metsästystä sukututkimuspäivillä

Viikonloppuna oli Vantaalla Kuulutko sukuuni -tapahtuma, jossa käväisin. Strang-Spangarin sukuseura oli jälleen mukana ja siellä vietinkin tovin keskustellen ja tietoja vaihtaen Juutin pariskunnan kanssa.

Erityisesti etsin tiettyä sukukirjaa, joka antaisi esiäitilinjastani mahdollisimman paljon runkotietoa, toisin sanoen vuosilukuja, päivämääriä ja nimiä, joiden perusteella on helpompi tarkastella kirkonkirjoja ja löytää oikean ihmisen tiedot. Ja samalla tulee käytyä läpi myös sukukirjan oikeellisuutta, josta voi sitten keskustella muiden suvun tutkijoiden kanssa ja siten tarkastella tietoja yhdessä.

Etsintäni osoittautui vaikeaksi, sillä lähes kaikki kirjat seuraavat isälinjaa ja kun äidit tulevat muualta eivätkä ole samaa sukua, olisin joutunut ostamaan useamman kirjan, yhdistelemään niiden tietoja ja silti olisi jäänyt aukkoja. Niinpä turvaudun vuosien saatossa keräämääni äitilinjaan, joka oli täysin sama Juutien laajan tietokannan sisältämien tietojen kanssa vuoteen 1689 asti. Eli ainoa ristiriitainen tieto oli vanhimman minun tiedossani olevan esiäidin kohdalla, joka minulla on Margetta Heikintytär Evijärven Enasta ja Juutin tiedoissa hän oli Maria, muistaakseni myös Heikintytär, ja Enasta kyllä hänkin. Katsotaan mitä aika tuo tullessaan tässä asiassa, kunhan sinne asti päästään.

Miinan sisarukset
Minulla on Miinan, jota tässä blogissa olen tähän asti tutkinut, sisaruksista hyvin vähän tietoa, lähinnä vain nimet ja syntymäajat enkä tiedä heidän myöhempiä vaiheitaankaan. Siispä sen asian kimppuun ja kuolinaikojen 'metsästykseen'. Tämä on tärkeää siksi, että haluan tiedon siitä kuinka moni Miinan sisaruksista eli aikuisikään ja kuinka moni menehtyi lapsena. Tämä tieto kertoo jotain siitä henkisestä ilmapiiristä, jossa Miina eli lapsuutensa perheessä.
Nämä tiedot ovat taas ns. uutta tietoa eli 1903 jälkeen tapahtunutta ja niitä täytyy metsästää 'korvakuulolta' ellei halua vaivata kirkkoherranvirastoa tiettyä maksua vastaan ja sillä riskillä, että siellä ei ole tietoa. Juutin tietokannasta löytyivät seuraavat tiedot:
Hilma lähti 1941 Kärsämäelle ja Julia on kuollut 1952 Lappajärvellä ja ollut naimisissa Alfred Rantalan kanssa (etsin siis hänen nimeään muista järviseutuisten sukututkimuksista). Severi kuoli 1942 ja Anna Liisa 1951, molemmat Lappajärvellä. Vihtori on ilmeisesti elänyt vielä 1968, jolloin hänen vaimonsa Susanna os. Leväniemi on kuollut Lappajärvellä.
Näin siis ainoastaan Alma-sisaren kohtalosta minulla ei ole tietoa eikä vihjettä.

Oskari ja Taussaari
Miina oli naimisissa Oskari Juhonpoika Kivikankaan (1886-1951) kanssa. Oskari oli nimensä mukaisesti syntynyt Tarvolan kylän Kivikankaassa ollen perheensä kymmens lapsi. Tutkiessani hänen vanhempiaan löysin yllättävän tiedon, että hänen perheensä oli muuttanut Kivikankaaseen Tarvolan kylän No 5 Tarvosen talon Taussaaresta. Missä ihmeessä on Tarvolan kylän lähettyvillä jokin saari?
Googletin ja kyselin äidiltä. Lopullisen vastauksen sain messuilta: Tarvolan kylästä kohti Sadeharjua ja Kortesjärven Palojärveä ja sieltä löytyy Loukkaantien jatkeena tai sivutienä Taussaarentie. Taussaari ei kuulemma ole järven saari vaan jonkilainen suosaareke.

http://maps.google.fi/maps?f=q&source=s_q&hl=fi&geocode=&q=lappaj%C3%A4rvi,+kivikangas&sll=62.975198,27.597656&sspn=7.121423,37.089844&ie=UTF8&hq=&hnear=Kivikangas,+Kauhava&ll=63.203384,23.47435&spn=0.027551,0.144882&z=13